Chinese twilight.

Loin juuri mielessäni täydellisen maailman. Ehkä se ei ole kaikille täydellinen, mutta itse rakastaisin tuota paikkaa!

Se paikka olisi keskellä metsää. Ei kuitenkaan kovin sankkaa metsää, sillä auringonsäteet pääsisivät lämmittämään oksien välistä. Siellä olisi aina kesä ja ruoho olisi aina vihreää. Aamukaste, siellä olisi aina aamu. Lämmin, mutta kastepisarat tuntisi jalkojensa alla. Siellä oltaisiin vain ilman kenkiä, kengät olisivat kiellettyjä.

Siellä ei puhuttaisi, ei yhtään sanaa. Nauru raikuisi joka paikassa ja iloiset ilmeet. Kaikki olisivat iloisia ja onnellisia. Ehkä nyt vähän valehtelin, koska haluan sittenkin että siellä puhuttaisiin!

Keskellä kaikkea olisi puro, jonka yli menisi pieni puinen silta. Sillan kaiteella istuessa ei puhuttaisi muuta kuin elämänviisauksia, vähän niin kuin Nuuskamuikkunen aina tekee! Ja siinä polteltaisiin piippua, sitä kuitenkaa sytyttämättä. Ja alla virtaava puro olisi kirkas kuin peili. Puron virta ei kuitenkaan olisi liian kova, koska sen reunoilla olisi lumpeenlehtiä. Niiden päällä istuisi sammakoita, jotka kurnuttaisivat kilpaa veden solinan kanssa. Eikä unohdeta heinäsirkkoja!

Vaatteina olisi vain valkoista, tytöillä valkoisia, hentoja mekkoja.

Siellä juotaisiin aina teetä, hienoista posliinikupeista. Niissä olisi mieluusti pupujen kuvia. Ympärillä pomppisi oikeitakin pupuja, leikkimässä tai juoksemassa kilpaa. Pieniä kissanpentuja ajamassa toisiaan takaa ja kehräämässä. Ottamassa ensimmäisiä askeliaan, hännät kuin antennit. Ja lampaita, siellä eläisi vapaana lampaita. Mustia, valkoisia ja ruskeita. Ne hyppelisivät iloisina ja märehtisivät. Pieniä lintuja lentelemässä taivaalla ja laulamassa kauniita laulujaan.

Jostain tulisi kahvin tuoksu, vaikka kahvia ei paikassa juotaisikaan. Ja vastaleikatun ruohon tuoksu leijuisi ympärillä, vaikka ruohoa ei koskaan tarvitsisi leikata. Ja puut havisisivat, vaikka paikassa ei tuulisikaan. Vanhoja tammia, jotka vaikuttaisivat siltä kuin ne puhuisivat. Ja sateenjälkeinen tuoksu, sitä olisi myös.

Ja halutessa siellä olisi myös vesilätäköitä, joihin on vain pakko hypätä paljain varpain.

Siellä asuisi myös vanha mies, joka kertoisi jännittäviä tarinoita hienostuneella brittiaksentilla. Kaikki eläimet ja ihmiset kokoontuisivat aina kuuntelemaan hänen tarinoitaan. Ja jokaisessa tarinassa olisi aina jokin ohje elämän varrelle.

Tuolla paikassa jokainen saisi olla oma Tähtityttönsä. Siellä ei tarvitsisi ajatella muiden mielipiteitä. Siellä saisi olla juuri sitä mitä haluaa, eikä tarvitsisi hävetä tai jättää jotain tekemättä. Siellä voisi puhua kaksi tuntia kissankellolle ja se olisi täysin normaalia. Siellä voisi sanoa "näkemiin" kun tapaa ihmisen ja "minä näin eilen karvaisen kahvinkeittimen" kun on lähdössä. Voisi sanoa jalkapäivää, eikä käsipäivää. Kuperkeikkoja saisi tehdä ihan missä haluaa. Tukan väriä voisi vaihtaa ajattelemalla.

Siellä pidettäisiin toisia käsistä kiinni ja hypittäisiin ja pompittaisiin. Jos sataisi, otettaisiin kielellä kiinni sadepisaroita ja laskettaisiin kuka sai eniten.

Ja kuitenkin saisi itse päättää haluaako siellä olla yksin vai tuoda jonkun mukanaan. Sinne olisi aina tervetullut kuka tahansa.

Tällainen olisi minun täydellinen maailmani. Ja kun tällaista paikkaa ajattelee, tuntuu tämä oikeakin maailma vähän kauniimmalta. Siksi siis rakastan elämää!

Counting the days.

Minusta tuntuu, että jokainen merkintäni liittyy vain musiikkiin. Älkää huoliko, kyllä minä vielä löydän elämästäni jotain muutakin, mikä tuo yhtä suurta iloa kuin musiikki. Tällä hetkellä ei vain ole muita aiheita kuin musiikki, siksi saatte kestää jauhamiseni!

On hirveästi puhetta siitä, että jotkut bändit pelastavat ihmisiä. Musiikki auttaa jaksamaan, vaikka olisi kuinka vaikeaa. Siihen voi luottaa, se ei petä (puhun musiikista, en bändeistä tai heidän käyttäytymisestään). Olen täysin samaa mieltä. Musiikki tuo meidän elämäämme jotain sellaista, mitä ei sanoin voi kuvailla. Se etsii sen pienen (tai suuren) kolon syvältä sisimmästäsi ja jää sinne asumaan, toivottavasti ikuisesti. Ja aina kun tuntuu siltä, että se kohta sisässäsi alkaa sortua, voi sen täyttää musiikilla taas.

Musiikki pelastaa henkiä.
Olen usein pohtinut, pelastiko/pelastaako musiikki minut? En ole koskaan ollut itsetuhoinen, en ole koskaan miettinyt itsemurhaa, enkä koskaan ole ollut kovin surullinen ihminen. Silti, en voi sanoa etteikö musiikki olisi pelastanut elämääni. Mitä tekisin jos musiikki ei olisi vienyt minua mukanaan? Olisinko tässä?
On niin surullista ajatella, että joka puolella on ihmisiä, joita ei pelasta mikään. Heillä ei ole elämässään sitä lankaa, joka jaksaisi pitää heidän tilkkutäkkinsä kasassa. Voi kun vain voisi antaa heille sen saman ilon, minkä musiikki antaa minulle ja miljoonille muille ihmisille!


Tässä teille kappale, mikä saa minut erittäin iloiseksi. Se saa minut muistelemaan niitä aikoja, kun nuorempana olo tuntui vain niin paskalta, vaikka siihen ei välttämättä syitä ollutkaan. Ei ole väliä mitä kuuntelet, ei vaikka kaikki muut vihaisivat sitä. Tärkeintä on se, että juuri sinä pidät siitä.




Rakastan elämää.

White Lies.

Otsikko taitaa kertoa jo kaiken. 

Mun uusi rakkauteni!

Kyllä, tuo ihanuus koreilee jalassani, enkä voisi olla siitä yhtään ylpeämpi kuin mitä nyt olen.

Ajatus White Lies-tatuoinnista pälkähti päähäni toissapäivänä (onko siitä tosiaan niin vähän aikaa?). Tietenkin olen tiennyt että haluan jonkinlaisen tatuoinnin, joka liittyy bändiin. En ole kuitenkaan ajatellut sitä sen enempää, mutta ehkä päässäni naksahti jotain silloin illan/aamun pimeimpinä tunteina.

Sanotaan tätä vaikka pieneksi juhlistukseksi, koska olen tykännyt heistä vuoden ja kuusi päivää.

Ajattelette "Vain noin vähän... eikö bändistä pidä tykätä kauemmin, että ottais jotain noin pysyvää ihoonsa". Miksi pitäisi? Jo se kun kuulin bändistä, vaikutti minuun ja sydämeeni niin että paluuta ei enää ollut. Ja otetaan huomioon, että olin pitänyt Simple Planista vasta noin kaksi vuotta, kun otin sen tatuoinnin. Enkä sitä ole päivääkään katunut (ja se on tuossa kököttänyt "jo" viisi vuotta).

Minusta on muutenkin turha päivitellä asioita kuten "Ajattele, se nyt sitten pysyy tuossa ikuisesti". Minä ainakin haluan muistaa nuoruuteni. Haluan muistaa mitä kaikkea ihanaa nämä bändit ovat tuoneet elämääni. Miten ne ovat piristäneet ja saaneet niin onnelliseksi. Miten olet saanut olla niin ylpeä nähdessäsi heidät esiintymässä, ihan kuin oman lapsen. Ehkä bändit ovat minulle kuin omia lapsia (vaikka en tiedäkkään miltä vanhemmuus tuntuu). Jokaisella tatuoinnillani on tärkeä muisto, tarkoitus. En sano, ettenkö voisi ottaa tatuointeja, joissa ei olisi tarkoitusta. Sanon vaan, että minulle kaikkein tärkeimpiä ovat juuri ne, mihin liittyy jotain tärkeää.

White Lies on tuonut minulle niin paljon tämän kuluneen vuoden aikana. Ehkä sitä eivät muut huomaa (paitsi siitä, että hehkutan heitä luvattoman paljon), mutta tärkeintä on itse huomata mitä joku bändi merkitsee. "Miksi et sitten ottanut bändin logoa.. siitä kun ei heti tietäisi mitä se tarkoittaa". Yksinkertaisesti bändillä ei ole mitään niin hienoa logoa (minun mienestäni), kuin heidän (yksinkertainen) logonsa. Se sanoo suoraan asiansa, eikä siihen tarvitse selittelyjä.

Tiedän etten koskaan lakkaa välittämästä bändistä, joten on ihanaa kun on siitä muisto. Voi sitten vanhainkodissa katsella haalistunutta mustetta ja miettiä, kuinka ihanaa oli olla nuori. Kerran me vain eletään, joten otetaan siitä kaikki irti, eikös?!

Rakastan elämää!

I'm just a kid.

En oikein tiedä miten tämän aiheen aloittaisin. Rakastan sitä että voin olla oma itseni! Se siis voisi olla merkinnän aihe.

Rakastin sitä aikaa, kun viimein tajusin, ettei minun tarvitse tanssia muiden pillin mukaan. Että minä voin olla oma itseni ja tehdä ja näyttää ja ajatella niin kuin itse haluan. Minun ei tarvitse aina vain olla hiljaa nurkassa ja nyökytellä asioille, joista olen täysin eri mieltä. Voin puolustaa niitä asioita, jotka ovat minulle tärkeitä.

Sellainen aika hiljainen minä olin. Suurimman osan elämästäni oikeastaan. Kun sitten musiikki ja bändit saivat minut tajuamaan että voin olla oma itseni, voin uskaltaa, oli kuin elämäni olisi alkanut uudestaan. Kuin olisin herännyt eloon ensimmäistä kertaa syntymäni jälkeen.

Kun aloin pukeutumaan niin kuin halusin, se ärsytti joitain ihmisiä. Miksi minä voisin olla erilaisempi kuin he? Miksi minä en voinut näyttää "normaalilta" ja sitä rataa. Miten voisin nyt näyttää tältä, kun ennen näytin siltä? Moni voisi sanoa, ettei pukeutuminen liity asiaan mitenkään, mutta minulle se ainakin liittyy. Se on osa minua, joten se liittyy siihen mitä olen.

Nykyään tykkään ärsyttää ihmisiä sillä miltä näytän. En välttämättä näytä kovin erikoiselta, mutta minä olen minä. En kulje muiden mukana vain siksi että kuuluisin joukkoon, että minut hyväksyttäisiin. Olen sitä mitä olen ja silti minulla on ihania ystäviä, tuttuja ja vaikka mitä, enkä muuttaisi itseäni kenenkään takia. Minä kuulun joukkoon, eikä minun tarvinnut eikä tarvitse muuttaa mitään!

Miksi tämä kaikki siis ärsyttää joitain ihmisiä? Jos he eivät uskalla näyttää ja olla sitä mitä haluaisivat, se on heidän murheensa. Olettehan ihmiset aina juuri sitä, mitä te haluatte. Nostakaa päänne, sanokaa vastaan ja näyttäkää, että vaikka ette välttämättä ole ehjiä, teillä on vitusti enemmän munaa olla juuri oma itsenne.

Rakastan elämää.

I don't want you to hide.

Päätin valita ensimmäiseksi aiheekseni keikat ja konsertit, koska ne ovat lähinnä sydäntäni. Tietenkin näihin liittyy se tärkein asia, musiikki, mutta tällä hetkellä keskityn vain edellä mainittuihin. Muuten tästä merkinnästä tulisi pitkä kuin matka Kokkolasta Helsinkiin, enkä itsekään jaksaisi välttämättä sitä lukea.

Te jotka käytte keikoilla, tiedätte varmasti mistä puhun. Keikat ovat minulle niin tärkeä asia, että on aika vähän asioita, joita edelle voi laittaa. Toisaalta, vihaan laittaa asioita itselleni tärkeysjärjestykseen, sillä ei jokaista asiaa voi mitata samalla tavalla.

Monet ihmettelevät miksi käyn keikoilla. Miksi ne ovat minulle niin tärkeitä. Eikö riitä se, että näkee jonkun artistin kerran. Eikö siellä ole liikaa ihmisiä. Eikö kappaleisiin kyllästy. Eikö musiikki riitä levyltä. Eivätkö rahani mene hukkaan, kun käytän sen johonkin tällaiseen (Olkaa hyvät ja kysykää lisää kysymyksiä, vastaan niihin mielelläni).

Vastatakseni joihinkin kysymyksiin, käyn keikoilla, koska ne antavat minulle niin paljon. Kun jonkun bändin musiikkiin rakastuu, se on vain pakko kuulla livenä. Mikään ei ole parempaa, kuin nähdä bändin esiintyvän silmiesi edessä ja kuulla se kaikki juuri siinä. Kun kuulee juuri sen kappaleen, jota on kuunnellut repeatilla kenties liiankin monta kertaa ja tuntee kyynelten polttelevan silmäkulmissa, koska se kuulostaa niin paljon paremmalta kuin levyllä. Kun kuulee sen bändin laulavan, joka nuoruutesi masentavimpina hetkinä antoi lohtua ja sanoi että olet juuri ihana tuollaisena, lohdutti ja paransi itsetuntoasi.Kuulla ne laulut, jotka ovat kuin suoraan elämästäsi tai ne, mistä tulee rakkaita muistoja mieleen. Ne laulut, jotka laitoit jauhamaan kaijuttimistasi, ettet kuulisi vanhempiesi riitelyä alakerrasta. Kaikki tuo ja vielä enemmän.

Kaikki ystävät ja kaverit, jotka olen tavannut kun olen matkustanut kuuntelemaan bändejä. Jotkut ovat yhä läheisiä, toiset eivät, mutta silti en mitään vaihtaisi pois. Minulla on niin paljon ystäviä ympäri Suomea ja maailmaa vain jonkun bändin takia. Miksi se olisi huono asia?

Miksi raha menisi minulla hukkaan? Mihin muuhun sen käyttäisin? Kuka päättää siitä, mikä on turhaa rahankäyttöä? Minulle tärkeintä on käyttää rahani siihen, mikä saa minut tuntemaan itseni hyväksi, kokonaiseksi, minuksi. Eikö sen pitäisi riittää? Minä olen onnellinen keikoilla, missä sinä olet onnellinen?

Rakastan elämää.

Iloa.

Tämä blogi tulee kertomaan kaikesta ihanasta. Se voi olla joku pieni asia elämässäni tai sitten suurikin. Pääasia että se tekee minut iloiseksi ja onnelliseksi. Seuraavan kerran kun mieleeni putkahtaa ajatus "Tämä se on, rakastan elämää juuri tämän takia", kirjoitan sen ylös. Koska kuka haluaa aina lukea masentavia asioita, kun elämässä on niin paljon hyvääkin?

Kiitän ja kuittaan.