Loin juuri mielessäni täydellisen maailman. Ehkä se ei ole kaikille täydellinen, mutta itse rakastaisin tuota paikkaa!
Se paikka olisi keskellä metsää. Ei kuitenkaan kovin sankkaa metsää, sillä auringonsäteet pääsisivät lämmittämään oksien välistä. Siellä olisi aina kesä ja ruoho olisi aina vihreää. Aamukaste, siellä olisi aina aamu. Lämmin, mutta kastepisarat tuntisi jalkojensa alla. Siellä oltaisiin vain ilman kenkiä, kengät olisivat kiellettyjä.
Siellä ei puhuttaisi, ei yhtään sanaa. Nauru raikuisi joka paikassa ja iloiset ilmeet. Kaikki olisivat iloisia ja onnellisia. Ehkä nyt vähän valehtelin, koska haluan sittenkin että siellä puhuttaisiin!
Keskellä kaikkea olisi puro, jonka yli menisi pieni puinen silta. Sillan kaiteella istuessa ei puhuttaisi muuta kuin elämänviisauksia, vähän niin kuin Nuuskamuikkunen aina tekee! Ja siinä polteltaisiin piippua, sitä kuitenkaa sytyttämättä. Ja alla virtaava puro olisi kirkas kuin peili. Puron virta ei kuitenkaan olisi liian kova, koska sen reunoilla olisi lumpeenlehtiä. Niiden päällä istuisi sammakoita, jotka kurnuttaisivat kilpaa veden solinan kanssa. Eikä unohdeta heinäsirkkoja!
Vaatteina olisi vain valkoista, tytöillä valkoisia, hentoja mekkoja.
Siellä juotaisiin aina teetä, hienoista posliinikupeista. Niissä olisi mieluusti pupujen kuvia. Ympärillä pomppisi oikeitakin pupuja, leikkimässä tai juoksemassa kilpaa. Pieniä kissanpentuja ajamassa toisiaan takaa ja kehräämässä. Ottamassa ensimmäisiä askeliaan, hännät kuin antennit. Ja lampaita, siellä eläisi vapaana lampaita. Mustia, valkoisia ja ruskeita. Ne hyppelisivät iloisina ja märehtisivät. Pieniä lintuja lentelemässä taivaalla ja laulamassa kauniita laulujaan.
Jostain tulisi kahvin tuoksu, vaikka kahvia ei paikassa juotaisikaan. Ja vastaleikatun ruohon tuoksu leijuisi ympärillä, vaikka ruohoa ei koskaan tarvitsisi leikata. Ja puut havisisivat, vaikka paikassa ei tuulisikaan. Vanhoja tammia, jotka vaikuttaisivat siltä kuin ne puhuisivat. Ja sateenjälkeinen tuoksu, sitä olisi myös.
Ja halutessa siellä olisi myös vesilätäköitä, joihin on vain pakko hypätä paljain varpain.
Siellä asuisi myös vanha mies, joka kertoisi jännittäviä tarinoita hienostuneella brittiaksentilla. Kaikki eläimet ja ihmiset kokoontuisivat aina kuuntelemaan hänen tarinoitaan. Ja jokaisessa tarinassa olisi aina jokin ohje elämän varrelle.
Tuolla paikassa jokainen saisi olla oma Tähtityttönsä. Siellä ei tarvitsisi ajatella muiden mielipiteitä. Siellä saisi olla juuri sitä mitä haluaa, eikä tarvitsisi hävetä tai jättää jotain tekemättä. Siellä voisi puhua kaksi tuntia kissankellolle ja se olisi täysin normaalia. Siellä voisi sanoa "näkemiin" kun tapaa ihmisen ja "minä näin eilen karvaisen kahvinkeittimen" kun on lähdössä. Voisi sanoa jalkapäivää, eikä käsipäivää. Kuperkeikkoja saisi tehdä ihan missä haluaa. Tukan väriä voisi vaihtaa ajattelemalla.
Siellä pidettäisiin toisia käsistä kiinni ja hypittäisiin ja pompittaisiin. Jos sataisi, otettaisiin kielellä kiinni sadepisaroita ja laskettaisiin kuka sai eniten.
Ja kuitenkin saisi itse päättää haluaako siellä olla yksin vai tuoda jonkun mukanaan. Sinne olisi aina tervetullut kuka tahansa.
Tällainen olisi minun täydellinen maailmani. Ja kun tällaista paikkaa ajattelee, tuntuu tämä oikeakin maailma vähän kauniimmalta. Siksi siis rakastan elämää!
